Päiväsen läikkä on valahtanut lattiaan.
Yllä sen vallaton
kultatomu hyörii.
Pakkanen ikkunaan loihtinut on kukkamaan.
Äiti sen luona on
rukin kehrä pyörii.
Polkimen jalka saa nousemaan, laskemaan,
käsi käy ees taas,
käämi langan käärii.
Päivä paistaa ikkunaan. Rukin humu unnuttaa.
Ylös, alas kimmeltäin
kultatomu häärii.
Surinaan keinuvaan leikistänsä unohtuu
pikkumies naurusuu,
haavemaahan siirtyy.
Terheneen kultaiseen Robinsonit, Ruususet
Soorian, Moorian
kaariportit piirtyy.
Päivän juova sumentuu. Kultatomu häviää.
Hämärään äiti jää.
Tuvan ruutu huurtuu.
Veitsi kuun ruudun taa kiiluvana kohoaa.
Varjot kasvaa laipioon,
jättiläisiks suurtuu.
Havahtuu unistaan kauhistuen poikanen.
Kuni luikki hirmuinen
hämysiimaa hiertää
käsi vasten ikkunaa. Varjorukki humajaa
suunnaton: kohtalon
jättikehrä kiertää.
Kaarlo Sarkia
-mustikka-