Pitsimekon tarina ei päättynyt sen helmaan – se jatkui laukussa

Ylijäämästä ylellisyyttä: konekirjotun pitsin toinen elämä.

Tai ehkä voisi sanoa, että se on edellisen postauksen mekon jälkikirjoitus.


Kun kirjotusta pitsimekosta oli ommeltu viimeinen sauma, pöydälle jäi kasa erikokoisia kangaspaloja. Niissä näkyivät samat vaaleanpunaiset ruusut, kirkkaanpinkit kukat ja vihreät lehdet, jotka jo kukkivat valmiissa mekossa. Näin jämäpaloissa uuden mahdollisuuden. Koska kangas oli liian kaunista unohdettavaksi laatikon pohjalle, päätin jatkaa mekon tarinaa. En toisella vaatteella, vaan laukulla.

Vähitellen parista pitsipalasta ja satiinista alkoi muodostua uusi kokonaisuus. Kukat löysivät toisensa uudelleen. Laukusta tuli ainutlaatuinen - uniikki.

Käsityöhuoneessa mikään kaunis kangas ei päädy roskiin ilman neuvotteluja.

Käsitöiden teossa on myös kivaa, se, ettei samanlaista ei voi tehdä toista, sillä vain suunnittelija ja tekijä tietää, miten työ on tehty. Parasta tässä työssä oli kuitenkin se, että mekko ja laukku kuuluvat yhteen.

Kun niitä katsoo rinnakkain, huomaa heti niiden sukulaisuuden. 

Laukun kirjotut ruusut ovat peräisin samasta pitsistä kuin mekon kukat. Ne ovat kirjaimellisesti samaa tarinaa, vain eri muodossa.

Juuri tällaisina hetkinä ymmärrän, miksi rakastan käsitöitä. Kaupassa ostetun laukun ja mekon välillä on harvoin tällaista yhteyttä. Mutta käsityössä jokainen kangaspala kantaa mukanaan muistoa siitä, mistä se on tullut. Laukku ei ole vain asuste. Se on mekon jatko-osa.

Kun viimeinen sauma oli ommeltu ja laukku nostettiin valoon, kirjotut kukat hehkuivat samalla tavalla kuin mekossakin. Silloin tiesin, että jämäkangaspalat eivät olleet ylimääräisiä ja poisheitettävissä. Ne olivat vain odottaneet seuraavaa tehtäväänsä.

- @Sinipellavainen